Nyt vanha latauslinkki on poistettu käytöstä, tiedosto poistettu palvelimilta ja kävijä törmää ilmoitukseen “File Removed For Violation”. Myös esimerkiksi Hotfile ja 2shared, jonne filu oli myöhemmin ladattu, ovat nyttemmin poistaneet tiedoston.

Pääsin eilen käsiksi tuohon tiedostoon ja mietin useaan otteeseen massasähköpostin lähettämistä kaikille listalla olleille. Anonyymin ilmoituksen tekemistä on harjoitettu ennenkin, ja henkilökohtaisestikin käyttäjätietojen vuodon uhriksi joutuneena olen kokenut sen hyödylliseksi. Joidenkin “poliisi kyllä hoitaa sen tiedottamisen” -keskustelujen pohjalta kuitenkin päätin jättää ilmoituksen tekemättä.

Nukuttuani yön yli meni sitten kuvainnollisesti taas aamukahvi väärään kurkkuun. Iltalehti kirjoittaa:

Poliisi ei ota yhteyttä kaikkiin niihin 16 000 suomalaiseen, joiden tiedot nettilistalla olivat. Sen sijaan tiedot yritetään poistaa netistä.

Good luck with that. Olen täysin mykistynyt.

Ensinnäkin, oppikaa nyt se internetin toiminta. Tässä ei riitä nyt hyvä aikomus, vaan oikeasti pitäisi toimia tehokkaasti. Internet on sosiaalinen ja ihmiset ovat uteliaita: kopioiminen ja levittäminen ovat netissä aivan perustoimintaa. Henkilötietolista ei ole vain jaossa muutamalla tiedostonjakosivulla, vaan se on mahdollisesti jo kymmenillä tuhansilla tietokoneilla, joista jokainen kuuluu internetiin. On mahdotonta sanoa tarkasti, missä kaikkialla tiedosto on, alkuperäisenä tai muokattuna. Ja kun emme tiedä, missä kaikkialla se on, emme tiedä, montako kopioita alkuperäisestä hetulistasta on. Poliisi ei mitenkään pysty paikallistamaan ja poistamaan tiedostoa. Parin linkin poistaminen ei riitä!

Toiseksi, on kulunut jo 24 tuntia, eikä näihin ihmisiin olla oltu yhteydessä? Ei mitään varoitusta? Toivottavasti lehtijutun tulkinnaksi käy myös, että edes osalle on tästä ilmoitettu, sillä vuorokaudessa noilla tiedoilla on voinut (tapauskohtaisesta tietoturvan laadusta riippuen) esimerkiksi avata ja katkoa puhelinliiittymiä tai mahdollisesti jollekin lepsulle pankkivirkailijallekin todistaa olevansa joku muu.

Henkilötunnus itsessään on Suomessa varsin ristiriitainen tunnistetieto. Sitä yritetään pitää salaisena, mutta henkilötunnuksia keräävät esimerkiksi työpaikat ja koulut, ja esimerkiksi yritysten ja yhdistysten hallituksissa olevien kansalaisten henkilötunnukset ovat käytännössä julkisesti saatavilla. Pelkällä hetulla ei saa Suomessa niin paljon vahinkoa aikaan kuin vaikkapa Yhdysvalloissa sosiaaliturvatunnuksella, mutta yhdistettynä vuotolistalla olleisiin puhelinnumeroihin, osoitteisiin, nimiin ja sähköpostiosoitteisiin tämä helpottaa huomattavasti niin sanottuja identiteettivarkauksia.

Yksi syy “viivästelyyn” on se, että viranomaisten tietenkin tulee toimia sääntöjensä ja lain mukaan. Otsikkoni maininta poliisin kyvyttömyydestä ei ole haukku siitä, etteikö poliisi voisi tehdä mitään. Tietämättömyyttä poliisivoimissa varmasti on, jos joku päällystöstä on kuvitellut, että he saavat netistä poistettua jonkin tiedoston, mutta miksi joudumme odottamaan kaksi vuorokautta toimintaohjeita? Mahdollinen kiusan- ja vahingonteko ei odottele arkipäivää.

Maito kaatui jo, eikä sitä saa takaisin pulloon. Nyt pitää edetä seuraavaan tietoturvan ylläpidon vaiheeseen eli ehkäisemään mahdolliset tulevat vahingot. Jokaisen, jonka henkilötiedot on julkaistu, tulisi tästä uhasta tietää, että voi ryhtyä haluamiinsa toimenpiteisiin. Moni haluaa varmasti harkita esimerkiksi puhelinnumeron vaihtamista. Toisaalta esimerkiksi teleoperaattoreiden, pankkien ja pikavippifirmojenkin tulisi olla nyt erittäin varovaisia henkilötunnusten käsittelyn kanssa.

Niin kauan kuin pelkkä henkilötunnus käy paikoissa tunnistusvarmenteena, en ole varma, voiko tulevilta vahingoilta loppujen lopuksi edes välttyä. Onko vuotolistalta omat tietonsa löytävien kansalaisen mahdollista saada uutta hetua? Listalla on myös alaikäisiä, ja tämän yksityisten tietojen vuodon seuraukset saattavat kantaa hyvinkin kauas.

Tulevien tietomurtojen ja -vuotojen välttämiseksi tämän tulee toimia opetuksena kaikille siitä, miten tärkeää tietoturva on. Yhdistyksillä, yrityksillä, viranomaisilla, kouluillla ja kaikilla mahdollisilla henkilötietoja käsittelevillä tahoilla tulisi olla selvät tietoturvakäytännöt, jotka otetaan tosissaan.

Mutta: jäitä hattuun, sillä panikoiminen on usein vaarallisempaa kuin odottelu. Se, että tiedot ovat päässeet jostakin vuotamaan, on törkeä yksityisyydensuojan loukkaus. Se, mitä vahinkoa yksittäiselle henkilölle on odotettavissa, on pieni. Emme kukin voi tehdä välttämättä suoraan mitään rahalaitosten, yhdistysten, yritysten ja valtion tietoturvalle, mutta voimme ainakin itse pitää huolen siitä, että emme anna omia tietojaan tuosta vain joka paikkaan..

Siinä, missä viranomaisten kilpajuoksu listan leviämisen kanssa on tuomittu häviämään, eikä kenenkään kannata alkaa levittää listaa julkisesti eteenpäin, on kuitenkin mahdollista turvallisesti tarkistaa, onko itse päätynyt listalle. Takaan henkilökohtaisesti, että tuttavani ja aktivistikollegani Janne Paalijärven tekemä palvelu, josta hetun voi tarkistaa, ei vuoda eteenpäin tietoja. Hetun vastaavuus tarkastetaan SSL-suojatulla yhteydellä kryptatusta tietokannasta, eikä hakutietoja tallennetta.

Toisen tarkastuspalvelun tarjoaa esimerkiksi HPguru, jonne on kasattu myös yleishyödyllistä ohjeistusta tietoturvasta. Jos olette huolissanne, niin älkää nyt ainakaan avoimella, suojaamattomalla langattomalla verkolla menkö antamaan kirjoittamaan henkilötietojanne nettiin. Yleinen epätietoisuus saattaa innostaa joitakin pahantahtoisia tekemään tietojenkalastelusivustoja, joilla urkitaan ihmisten henkilötietoja, joten olkaa valppaana!

Näiden kahden palvelun tapauksessa on kyseessä mitä luultavimmin luvaton henkilötietorekisterin ylläpitäminen, mutta miettikääpä itse, onko tämä laittomuudesta riippumatta väärin silloin, kun poliisin mukaan “Tietoa siitä, sattuuko joku olemaan tuhansien nimien listalla, poliisi ei pysty resurssien puuttuessa tässä vaiheessa tarkistamaan.”

Olisi kai se viesti pitänyt kaikille kuitenkin lähettää, niin ei noitakaan tarvitsisi. Tai jos poliisilla olisi enemmän resursseja ja tietoteknistä osaamista…

Lisäkeskustelua (joka etenee nopeammin kuin Hesari tai Iltis ehtivät kirjoittaa) löytyy Twitterissä ainakin hastagilla #tietovuoto.

Kuinka monta pelipaikkaa täällä on? Tuleeko kaikki oikeesti tänne vain katsomaan, kun noi pelaa?

Assembly Summer 2011 -tietokonetapahtuman kolmas päivä sarastaa, ja vaikka kyseessä on Assemblyn 20. juhlavuosi, niin väärinymmärrykset yhä kukoistavat. Edellä olevat kysymykset esitti minulle nimeltä tuntematon Nelosen uutistoimittaja – käytyään ensin sisällä katselemassa paikkoja ja haastateltuaan tapahtuman järjestäjiä.

Ensireaktioni oli jotakuinkin seuraavanlainen:

Nörttiraivo

Mutta pakkohan sitä oli sitten alkaa oikoa selvää väärinkäsitystä. Tuskinpa olivat uutisvinkin saaneet toimittajat katsoneet ohjelmarunkoa lainkaan, vaan päättivät jo etukäteen tulevansa kuvaamaan pelaamista. Syystäkin moni, joka ei ole varttunut pienestä pitäen tietokoneiden parissa, pitää tietokonetta lähinnä välineenä kuivaan työntekoon. Muu käyttö on sitten “turhaa” pelaamista tai ääritapauksessa jonkin sortin riippuvuutta, jossa tietokonetta ei nähdä enää työkaluna, vaan tekemisen kohteena. Ainakin omat yli 50-vuotiaat vanhempani vielä vajaa kymmenen vuotta sitten jaksoivat mainita minulle aina välillä, voisinko olla vähemmän tietokoneella riippumatta lainkaan siitä, mitä sillä itse asiassa olin tekemässä. Tilanne on tätä nykyä parantunut ja tietokoneenkäytön huvi–hyöty-jaottelu on hämärtynyt, mutta edelleen toimittajat ympäri maailmaa ajattelevat: “Ne vaan pelaa siellä”, kun on kyse tietokonepahtumasta.

Demoskene/Demoscene on mielestäni loistava lähtökohta, josta lähteä purkamaan tätä väärää tietokoneenkäytön kahtiajakoisuutta, mutta se vaatii riittävää medianäkyvyyttä. Assyt ovat nykyään valtava ja monipuolinen tapahtuma, joka saa kyllä yllättävän paljon näkyvyyttä julkisuudessa, mutta ei niinkään demojen osalta. 90-luvulla olisin kuvaillut tapahtumaa vain laneiksi tai demopartyksi, mutta nykyään nimitykseksi kelpaa kontekstista riippuen lanit, demoparty, digitaalisen kulttuurin festivaali, tietokonetapahtuma… tai videopelitapahtuma.

Toimittaja ei selvästikään tiennyt Assemblyn demoskenejuuria, mutta olisiko nyt todellakin suistuttu tilanteeseen, että hänen ihmettelynsä olisi kohdallaan? Tavallisesti muistuttaisin ihmisiä siitä, että jos löytää jotain ihmeteltävää muiden käyttäytymisessä, niin todennäköisesti maailma ei ole muuttunut hulluksi, vaan olet ulalla itse, mutta tässä tapauksessa on kuitenkin jotain perää. Assembly Winterin kaltaisista pelastussuunnitelmista huolimatta demoskenekulttuurin suhteellinen edustus Assyilla on pienentynyt ja tuskinpa se on kasvanut absoluuttisestikaan.

Samaa on havaittu jo kauan: Maailman suurin vain demoihin (ja ei todellakaan peleihin) keskittynyt party Breakpoint järjestettiin Saksassa vuonna 2010 viimeistä kertaa rahoituksen ja uusien järjestäjien puutteen vuoksi. Tänä vuonna Assyjen yksi demokilpailujen kohokohdista, 64k intro, peruttiin, koska kompoon taisi osallistua yksi ainoa teos. Assyihin järjestäjiä ja sponsoreita kuitenkin riittää, ja erilaisten kilpailujen palkintojen arvo on noussut jo omien assyvuosieni aikana 30 000 eurosta 60 000 euroon. Näistä resursseista on kiittäminen videopelejä.

Tietokonegrafiikalle, säveltämiselle ja ohjelmoinnille löytyy vähemmän valtiontukea kuin mitä tapahtumat voivat saada rahakkaalta pelialalta.  Jos Assyt olisi puristinen pikkutapahtuma, niin hyvä, jos party saisi kerran vuodessa yhden sanomalehtimaininnan valtamediassa. Toivoisin tietty, että näiden kahden limittäisen alan ei pitäisi kilpailla mediahuomiosta, mutta pelit ovat nekin digitaalista kulttuuria. Olkoonkin, että Starcraft-turnaus on syöpää, joka tappaa demoskenetapahtumat.

Demoskene ei kuole, jos sitä vaalitaan, mutta pahimmassa tapauksessa asetelma kääntyy tulevaisuudessa ympäri, ja demot loisivat pelitapahtumassa. En halua tämän tapahtuvan, joten on skenen kannalta parasta saattaa mahdollisimman monen ulkopuolisenkin tietoisuuteen, mitä kauneutta koneilla ja koodilla saa aikaan.

Skenettäjähipsterit kutsuvat tätä jo mainstreamiksi, mutta jos joku nyt vielä ihmettelee, mitä koneella voi tehdä pakollisten toimistotöiden ja pelaamisen lisäksi, niin pyydän heitä katsomaan seuraavan videon pimeässä huoneessa HD-laatuisena koko näyttö -tilassa. Kyseessä on Andromeda Software Developmentin teos Lifeforce, joka voitti demokilpailun ensimmäisen palkinnon Assembly Summerissa vuonna 2007. Taulukkolaskenta ja World of Warcraft eivät tarjoa samanlaista audiovisuaalista orgasmia.

Joo-o. Tällaista turhaa ne hikiset nörtit tekevät pimeällä areenallaan. Demoskene entisessä loistossaan on himmennyt ja uhkaa kadota yhä voimakkaammin, mutta se nyt ainakaan ei auta, että tiedotusvälineet hukuttavat koko nykytaiteen alan omaan tietämättömyyteensä.

Sekä pelit että demot ovat vielä paljolti aliarvostettuja ja väärinymmärrettyjä. Kumpikaan ei sulje toista pois, mutta ilman demoja Assemblyn kaltaisia (peli-)tapahtumia ei olisi. Kyllä täällä sopii pelata ja kisailla, mutta silloin kun on demojen aika, niin kuaket vittuun.

Annoin periksi tälle uudelle vapaudelle eilen, kun kuvasin jonkin sortin opetusvideon yhdellä kännykkäotoksella. Kyllähän tämä näyttää toimivat, kun vähän harjoittelee itsensä kuvaamista ja tarkennusta. HD-laatuisena videosta näkee mukavan paljon yksityiskohtia.

Taidankin harjoitella ja tehdä lisää…

Taas tätä.

TTVK, IFPI ja kumppanit yrittävät saada käräjäoikeuden määräämään, että internetoperaattori Elisa estäisi asiakkaidensa pääsyn The Pirate Bay -tiedostonjakopalveluun. Kaikki tämä vaiva (ja luovan alan rahat), vaikka estot voidaan kiertää vaivatta, ja esimerkiksi Tanskassa TPB:n blokkaamisen jälkeen palvelun käyttäjämäärä vain nousi.

Tehdään näin alkuun selväksi, mitä TPB tekee ja mitä se ei tee. The Pirate Bay on indeksointipalvelu ja hakukone – kuten Google. Aiemmin TPB:n ohjasi lataajan torrent-tiedostojen avulla muiden käyttäjien luokse, joilta haluttu tiedosto löytyi. Nykyään palvelu viittaa vain tiedostoihin, ja seurantapalvelin on kuopattu. Käyttäjien keskenään jakamia tiedostoja ei ole missään välissä The Pirate Bayn omilla palvelimilla.

The Pirate Bayn oikeusprosessi on Ruotsissa vielä kesken, eikä sivuston toimintaa ole todettu Suomessa laittomaksi. TPB ei enää edes tarjoa sitä palvelua, josta sitä alunperin oikeudessa syytettiin.

Sivuston estämisvaade aiheutti jälleen kerran sananvapauskeskustelun. Sananvapaus on kuitenkin yksi huonoimmista tiedostonjakoargumenteista, vaikka suuri osa eri kommenttipalstojen kinastelusta ja ihan perinteisten yksisuuntaisten tiedotusvälineidenkin jutuista siihen keskittyykin. Näin piraattiaktiivin näkökulmasta keskustelun ongelma näyttää lähinnä olevan, että luullaan piraattien olevan sitä ja tätä mieltä – ihan kuin kyseessä edes olisi yksi täysin homogeeninen, samaa mieltä oleva ryhmittymä.

Yritys estää pääsy jollekin internetsivustolle on paljon vakavampi tapaus kuin “pelkkä sananvapausasia”. Piraattipuolue puolustaa yksityisyydensuojaa ja viestintäsalaisuutta, ja tähän kuuluu olennaisesti viestinviejän – tässä tapauksessa Elisan – riippumattomuus. Puolueen tavoitteet eivät ole oudot: vaadimme, että valtiot ja yksityiset tahot eivät yritä kontrolloida nettiä ja siellä tapahtuvaa tiedonvälitystä eri tavalla kuin offline-viestintää.

Jos pidät The Pirate Bayn kaltaisen palvelun sensurointiyritystä harmittomana, niin mietipä vertailun vuoksi, miten postiliikenne toimii. Kyllähän internetissä ja sen ulkopuolella pitäisi päteä samat lait. Sähköposti, fyysinen kirje ja bittorrent-protokollan alainen yhteydenotto toiseen käyttäjään ovat samanarvoisia, henkilökohtaisia ja kirjesalaisuuden piiriin kuuluvia viestintätapoja. Rick Falkvingeä mukaillen tällä hetkellä tilanne on seuraavanlainen:

Kirje: Minä päätän, kirjoitanko omat tietoni kuoreen tai sen sisälle.
Internet: Lähetystiedot tallentuvat palveluntarjoajalle, joka Suomessa joutuu arkistoimaan niitä 12 kuukautta.

Kirje: Kun lähetän kirjeen, minun ei tarvitse ilmoittaa siitä kenellekään, eikä mikään etujärjestö, yhtiö tai hallitus voi vaatia minua niin tekemään.
Internet: EU:ssa vaaditaan palveluntarjoajia tallentamaan koko ajan enemmän tietoa käyttäjistään ja säilyttämään niitä kauemmin. Vanhat tekijänoikeusjärjestöt haluavat internetoperaattorit valvomaan käyttäjiensä tekemisiä.

Kirje: Postivirkailija ei tiedä eikä saa tietää, mitä lähetän.
Internet: Internetoperaattori pystyy käytännössä (joskin ei aukottomasti) erittelemään tietoliikennettä sen tyypin perusteella, ja nytkin TTVK arvelee: ”Operaattori pystyisi varmasti jakamaan sivulta laittomat ja lailliset tiedot.”

Kirje: Kirjesalaisuus on loukkaamaton. Kirjeeni saa avata vain poliisi, ja sekin vain, kun kyseessä on vakava rikos ja minuun on kohdistettu ennakkoepäilys. Ei hakuammuntaa.
Internet: Jopa Gramexin kaltaiset yksityiset järjestöt ovat olleet mukana ratsioissa.

Kirje: Jos otan osaa rikolliseen toimintaan kirjeitse, niin kynää, paperia tai muita työvälineitäni ei takavarikoida.
Internet: Poliisi voi takavarikoida tietokoneen, jota on käytetty tiedostojen levittämiseen tai lataamiseen. Tekijänoikeusjärjestöt ovat omineet takavarikoituja tietokoneita.

Hyväksyisitkö, että yksityisten etujärjestöjen painostuksesta postilaitoksen pitäisi lukea läpi jokaisen kirjeen osoitetiedot ja pysäyttää tiettyyn paikkaan menevät kirjeet? Tällaisen käytännön puuttuminen ei johdu siitä, etteikö sitä olisi voitu ennen tietoliikenteen digitaalista murrosta toteuttaa, vaan siksi, että meillä kunnioitetaan yksityisyydensuojaa.

Kiinalainen sananlasku:
“Kun muutoksen tuulet puhaltavat, toiset menevät suojaan ja muut rakentavat tuulimyllyjä.”

Tässä tapauksessa sieltä suojasta yritetään ampua muiden tuulimyllyt kumoon, eikä välitetä, jos joku jää alle.

Eduskuntavaaliehdokkaana ollessani toivoin, että koulutusasiat olisivat olleet vielä näkyvämmin esillä tiedotusvälineissä. Tässä eräs vaaleja ennen kirjoittamani teksti piraattien koulutuspolitiikasta ja kannastani pakkoruotsiin.

Piraatit ja tietoyhteiskunnan koulutuspolitiikka

Joonas Mäkinen
matemaattisten aineiden opettaja
varapuheenjohtaja, Piraattinuoret
puheenjohtaja, Helsingin yliopiston akateemiset piraatit H-YARR

Figuring out how fast glaciers are melting, when the next earthquake is threatening us, why skin wrinkles after taking a bath or how we could possibly kill that darn virus that causes epidemic fevers is important: we can save lives and natural resources, create better services and products. But mathematics is not about just large industry applications – it’s about everything.

As an anti-climactic example of how everyday events could be studied and improved through modelling, here’s a non-rigorous, overkill optimisation problem I thought about some time ago, presented in a very boring mathsy exercise way:

Assuming the alarm clock is placed distance S away from the bed, the intensity I of the ringing alarm is inversely proportional to the square of the distance, the minimum perceived noise signal needed to wake up is I₀, the perceived signal being proportional to the logarithm of the stimulant I, level of awakeness being proportional to time awake, there existing a set level of awakeness A₀, after which one doesn’t fall asleep again after waking up and closing the alarm, and the person walking the distance 2S with constant velocity V, how far from the bed should the alarm clock be placed to maximise the probability of waking up and staying awake?

That was one sentence. One sentence that combines several models known from psychology and acoustics. I made up the part about awakeness – that was just me trying to model the situation, thinking that a directly proportional model could approximate it well. The problem here of course is that if the alarm is right next to you, it’s louder and wakes you up better but it can be also turned of quickly, lulling you back to sleep. Needing to walk over to it wakes you up but from far away the alarm also rings more faintly. Somewhere between there lies an optimal distance. (This doesn’t yet take into account that a very sudden and loud alarm does wake you up “better”. Maybe I’ll work this into a bigger study, who knows…)

Do tell if you manage to improve the given assumptions and figure out the solution. Or a solution. If it is even solvable.

105 kilometriä, 24 tuntia, here I come!

Trendien ja markkinoiden muuttuessa on tavallista, että vanhat tienaamiskeinot eivät enää ole yhtä tuottoisia kuin ennen. Tällöin erilaiset etujärjestöt usein aloittavat “Hei, me ei saada tarpeeksi rahaa!” -huutelunsa – aivan kuin kulttuurialalla työskentelevillä olisi jonkinlainen luontainen oikeus saada “tarpeeksi” rahaa, vaikka yleisön kiinnostus olisi lopahtanut. Kaksi hulvattominta rahankeräystapaa ovat hyvitysmaksu ja niin kutsuttu laajakaistavero. Kerron nyt viisi syytä siihen, miksi molemmat ovat syvältä.

1. Ei ole mitään, mitä hyvittää

Hyvitysmaksua eli entistä kasettimaksua maksetaan virallisesti korvauksena tekijöille siitä, että ihmiset harrastavat yksityistä kopiointia eli muuntavat ostamaansa teoksia toiseen muotoon, ottavat varmuuskopioita ja ehkä kopioivat kaverilleen. Hyvitysmaksulla ei ole mitään tekemistä laittoman epäkaupallisen kopioinnin eli “nettipiratismin” kanssa, vaikka viime aikoina tätäkin perustelua on keskusteluissa nähty.

Yksityinen kopiointi on kuitenkin täysin laillista ilman hyvitysmaksuakin, sillä ilman yksityisyydensuojan vakavaa loukkaamista ei yksityistä kopiointia voitaisi kontrolloida. Ihmisiä ei voida olettaa “syyllisiksi” ja tehdä maksujärjestelmää perusteella “no kun ne kopioi kuitenkin”.

Laajakaistaverolla tarkoitetaan internetliittymien hintaan lisättävää maksua, jolla korvataan mahdollisia tiedostonjaon aiheuttamia menetyksiä. Kaj Sotala ja Ahto Apajalahti käsittelivät laajakaistaveroa Jokapiraatinoikeus-kirjassaan sivulta 234 eteenpäin. Käytännössä laajakaistaveron idea hyvityksenä kaatuu samaan perusongelmaan kuin nykyinen hyvitysmaksukin: ei ole mitään, mitä hyvittää. Tiedostonjaon vaikutus myyntiin on yksinkertaisesti niin kiistanalainen, että ei voida olettaa siitä ehdottomasti olevan haittaa tekijöiden tuloille. Laajakaistaveroa on silti käsitelty mallina, joka voisi toimia nykyisille kulttuurimarkkinoille nykytilannetta parempana välivaiheena kohti piraattien vaatimaa epäkaupallisen kopioinnin vapauttamista.

2. Mielivaltainen vero

Menemättä sen kummemmin yleiseen verotuksen oikeudenmukaisuuteen ja hyödyllisyyteen ei minkään tietyn alan “me halutaan enemmän rahaa” riitä syyksi tehdä tulonsiirtoja. Nykyisellään jopa uudet, tuntemattomat taiteilijat, jotka tarvitsevat työhönsä tyhjiä cd-levyjä ja ulkoisia kiintolevyjä, joutuvat maksamaan omasta työstään veroa paremmin tienaaville muusikoille ja kirjailijoille. Tämä ei todellakaan ole omiaan laajentamaan kulttuurin monimuotoisuutta.

Olen jutellut usean hyvitysmaksun laajentamista ja laajakaistaveroa tukevan kirjailijan kanssa, ja he kaikki ovat tiedostaneet, että järjestelmä ei ole reilu tai oikeudenmukainen, mutta silti kannattavat sitä lisätulojen toivossa. Ahneus voittaa perustelut.

3. Haitta kaupankäynnille

Yhä harvempi välittää siitä, tilaako tuotteensa – erityisesti erilaiset tallennusmediat – Suomesta vai ulkomailta. Internet on tehnyt kaupankäynnistä hyvin kansainvälistä, ja ulkomailta saa ostettua tavaraa usein paljon halvemmalla kuin kotimaasta. Hyvitysmaksun lisääminen tallennusmedioiden hintaan heikentää suomalaista yritysten kilpailukykykä. Perehtyneet kuluttajat osaavat kiertää ongelmat, mutta ulkoisia kovalevyjä myyviä kauppoja järjestely varmaankin pännii, ja he saavat kiittää siitä hallitusta.

Vanha verovertailu. Lähde: http://piraattiliitto.org/uutiset/2007/11/teosto-verottaa-tallennusmediaa-enemm-n-kuin-valtio-alkoholia

Koska Suomessa asuvat eivät voi ostaa internetyhteyttään ulkomailta, ei laajakaistavero tässä tapauksessa ajaisi ostajia muualle, mutta liittymien hinnanousu kyllä olisi epämiellyttävää niin kuluttajille kuin palveluntarjoajillekin.

4. Teosten käyttöä ei voi tarkasti seurata

Netissä tulisi päteä samat lait kuin sen ulkopuolellakin. Esimerkiksi viestintäsalaisuus on loukkaamaton, oli viestinä sitten rakkauskirjeitä, musiikkia, rahaa, elokuvia tai huumeita. Viestintään ja yksityisyydensuojaan saa puuttua vain poliisi (eivät yhdistykset kuten Gramex), ja sekin vain etukäteisepäilyllä ja kohdistetusti. Hakuammunta ja pelottelu eivät kuulu oikeusvaltioon.

Näin ollen tarkkaa teoskohtaista dataa siitä, mitä netissä tai kotona kopioidaan, ei voi saada. Tämän kanssa on elettävä. Mututuntumalta ei tule veroja tai hyvitysmaksuja vaatia, mutta kansalaisoikeuksista emme luovu.

5. Tulot kohdistuvat huonosti

Hyvitysmaksuvarojen käytöstä päättää ensin opetusministeriö, joka valitsee myös niitä perivän järjestön (nykyään Teosto). Eri kulttuurialojen etujärjestöt (kuten Kopiosto, Kuvasto) taas tilittävät tulot heidän asiakkailleen eli tekijöille ja esittäjille. Jonkin verran hyvitysmaksusta saatavia varoja käytetään myös yleisesti luovan työn tukemiseen, mutta näiden tahojen rahoitus pitäisi mielestäni hoitaa suoraan valtiolta.

Sen lisäksi, että 4-kohdan vuoksi tilitys on varsin epämääräistä, jäävät rahanjaon ulkopuolelle tyystin pois ne taiteilijat, jotka eivät asioi kyseisten järjestöjen kanssa. Paremmin järjestelmän sisällä menestyneet keräävät heidänkin pottinsa.

Laajakaistaverolla olisi sama ongelma, eivätkä kaikki välttämättä edes haluaisi oikeudenmukaista tulonjakoa:

Kaksi kolmasosaa netissä levitettävästä materiaalista on pornoa. Haluaako ehdokkaasi pornoteollisuudelle miljoonien eurojen rahallisen tuen?

Minusta se olisi reilua.

Valitettavasti Sosiaalinen vaalikone oli ainut vaalikone, jossa kysyttiin eduskuntavaaliehdokkaiden kantaa hyvitysmaksuun. Niin, olisihan se kivaa, että taiteilijoilla olisi parempi toimeentulo. Minä en voi kuitenkaan edes säveltäjänä sallia itselleni enemmän rahaa vaatimalla sitä perusteetta muilta.

Lisätietoja:
Electronic Frontier Finlandin kampanja
Adressi hyvitysmaksun laajentamista vastaan

Kun ihminen oppii jotakin, hän asettaa vanhoja ja jo ennestään tuttuja käsitteitä erilaisiin kategorioihin. Nykyiselle älyllisen kehityksen tasolle ei olisi päästy, ellei samankaltaisia asioita olisi voitu ryhmitellä yhteen ja tunnistaa syy–seuraussuhteita. Ihmisellä on kuitenkin valitettavasti tapana pitää kynsin hampain kiinni jo muodostetuista yhteyksistä, ja asioiden uudelleenryhmittely koetaan vaikeaksi ja epämukavaksi.

Tämä on politiikan suurin ongelma. Ihmisen muutoshaluttomuuden vuoksi jokainen kehitysehdotus koetaan oletusarvoisesti uhkaavana, päätökset tehdään myöhässä ja ennakkoluulot estävät meitä tekemästä yhteistyötä. Totuuden tavoittelu ja hyvinvointi jäävät toissijaisiksi, kun oman egon ja ajatusmailman pönkittäminen muodostuu niin tärkeäksi, että mielummin on hiljaa kuin keskustelee.

Piraattipuolue järjesti sunnuntaina Helsingissä englanninkielisen keskustelutilaisuuden tekijöiden toimeentulosta, johon osallistuivat Piratpartietin perustaja Rick Falkvinge, The Pirate Bayn perustaja ja Flattr-mikromaksupalvelun kehittäjä Peter Sunde Kolmisoppi sekä tutkija Tarmo Toikkanen Aalto-yliopistosta. Useiden viikkojen suunnittelusta huolimatta vain mainitut kolme hyvin paljolti toistensa kanssa samaa mieltä olevaa osallistujaa lähtivät mukaan. Missä vasta-argumentit? Missä uudet ideat?

Kutsuinhan sentään mukaan myös Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus TTVK:n – neljästi. Esitin pyynnön niin sähköpostilla, soittamalla kuin henkilökohtaisestikin, mutta en saanut mitään vastausta. Säveltäjien ja sanoittajien yhdistys Elvis ry on ollut yhteistyöhaluisempi, mutta hekin ohittivat piraatit tietoisesti, kun ilmoittivat kysyneensä puolueiden mielipiteitä musiikin nettilataamisesta ja hyvitysmaksuista.

Mutta mitäpä olisi pitänyt odottaa järjestöiltä, joiden johto on palkattu suojelemaan vanhoja assosiaatioita? Piraatit koetaan uhkana, koska tuomme esille tietoa, joka uhkaa vanhoja liikemalleja ja ajattelutapoja. Esimerkiksi Elvis ry:n väitteessä “Suurin syy tulojen laskuun on nettipiratismi, joka näkyy mm. äänitetulojen roimana laskuna” on piraattien kannalta niin paljon väärää, että tilanne tuntuu toivottomalta. Vaikka kuinka latoisi pöytään tutkimuksia ja faktoja tekijöiden kasvaneista tuloista, laittoman tiedostonjaon haitattomuudesta ja siitä, että digitaalisten äänitteiden myynti on jo ylittänyt fyysisten äänitteiden laskun, he esittäisivät meidän olevan edelleen tekijöitä vastaan. Puolustuskannassa on menty niin pitkälle, että eräässä käydyssäni puhelinkeskustelussa jopa Creative Commons -lisensointia sanottiin vastapuoleksi.

Kulttuuribisnes ei suinkaan ole ainut ala, jossa eri mieltä olevat ihmiset ja uusi data jätetään täysin huomiotta tai nähdään ongelmana, jota yritetään ratkoa pakkokeinoilla ja pelon lietsomisella. Missä tahansa yhteiskunnallisessa keskustelussa esiintyy ihmisten jakamista meihin ja niihin. Se voi motivoimisen vuoksi olla hetkellisesti hyödyllistä, mutta pidemmän päälle se johtaa tilaan, missä kehitystä ei tapahdu, vaan pikemminkin yhteiskunta taantuu.

Minä elän nyt vuoden 2011 pahoinvointivaltiossa, jossa vasemmisto ja oikeisto vielä kinastelevat keskenään, säästöjen toivossa leikataan mielenterveyspalveluita, yhteiskunta pakotetaan pitämään 1900-luvun liikemallit tekohengityksessä kansalaisoikeuksien kustannuksella ja vaaleissa vanhat sosiaalidemokraatit vouhottavat työstä, kun eivät parempaa osaa vaatia. Nuori katselee häpeissään, kun vanhemmat yrittävät pakottaa muuttuvan maailman omiin ajatusmalleihinsa sopeutumatta itse. Ja me suremme, että vanhojen ideoiden taistellessa tuulimyllyjä vastaan sivulliset kärsivät.

En ole vastuussa isoisieni teoista, enkä jatka heidän sotiaan. Tämän takia eduskunta tulee vaihtaa. Tämän takia nuorten tulee olla mukana politiikassa, eikä vain odottaa, että jokin nuorisojärjestö edustaa heitä. Tämän takia meidän on haastettava vanhempiemme ja isovanhempiemme käsitys siitä, miten yhteiskunta toimii ja miten pitää elää.

Piraattipuolue haluaa tuoda esiin uusia näkökulmia ja tietoa kansalaisoikeuksista, tietoyhteiskunnasta ja kulttuurista. Nämä ovat kaikki asioita, jotka jokainen lukija on jo tavalla tai toisella omaksunut. Tulevien vuosien aikana selviää, miten opimme jäsentämään nämä käsitteet uudelleen.

Tänään on viimeinen ennakkoäänestyspäivä eduskuntavaaleissa 2011. Jos sinusta tuntuu, että kukaan ei aja etuasi, saatat hyvinkin olla oikeassa. Nyt sinulla on mahdollisuus laittaa tälle piste.

Olen säveltäjä, opettaja ja Piraattipuolueen eduskuntavaaliehdokas 180 Helsingistä. Facebook-yhteisöni löydät tästä.

Olen jäänyt paitsi paljosta urheilusta lapsena astman vuoksi. Jääkiekko, jalkapallo ja muu ryhmäliikunta eivät koulussa hetkauttaneet, mutta sen sijaan kokeilin lapsena telinevoimistelua ja paria kamppailulajia. Lukiossa kokeilin jonkin aikaa laskuvarjourheilua. Armeijakin jäi väliin, koska Cooperin testi on jäänyt kesken. Nykyään harrastan boulderoimista ja ilman sen kummempaa urheilutarkoitusta olen kävelen paljon. Bouldering eli kalliokiipeily on varsin anaerobista liikuntaa, ja kävelykin on niin vähän rasittavaa, että astmaatikkokin jaksaa. Kokeillakseni kestävyyttäni teen kävelemisestä paljon tavallista haastavampaa pidempämällä tavallisen kävelylenkin vuorokauden vaellukseksi. (Tervetuloa muuten Piraattinuorten boulderingtapaamiseen lauantaina.)

Ohessa Google Mapsista kaapattu kuva pääasiallisesta reitistä. Tottakai tässä täytyy vielä suunnitella pikkuteiden käyttöä, koska tehokas kävely ei oikein onnistu moottoriteiden varsilla. Kokonaismatkaksi tulee noin 105 kilometriä, joten jos haluan hoitaa koko matkan 24 tunnissa, tulisi keskinopeuteni olla (vähintään) 105 km /24 h = 4,375 km/h. Google Maps ehdottaa matka-ajaksi kävellen 21 tuntia ja 40 minuuttia, ja taukoihin pitänee varata ainakin pari tuntia, joten tasaiseksi kävelynopeudeksi täytynee saada jotakin välilä 5–6 kilometriä tunnissa. Kävelen tavallisesti varsin rivakasti, joten en näe tätä ongelmana. Tulevaa väsymystä en kuitenkaan osaa vielä kovin hyvin ennakoida.

Menneillä viikoilla olen keskittynyt jalkojen sekä yleiskunnon treenaamiseen ja tutustunut kävelemisen fysiologiaan. Kerron tutkimuksistani ja valmistautumisesta urakkaan lisää tuonnempana.

Tulevia harjoituskävelyitä:

pe 1.4. Puistola–Kerava, 17 km

su 3.4. Puistola–Järvenpää, 26 km

ti 5.4. Helsinki–Järvenpää, 39 km

… joita tulee lisää. Minun kannattaisi kai kävellä esimerkiksi myös väli Helsinki–Mäntsälä, että voisin siinä samalla suunnitella tarkempaa kävelyreittiä kohti Lahtea.

Itse 105 kilometrin kävelysuoritus lähtisi suunnitelmani mukaan käyntiin Helsingin keskustasta perjantaina 15. huhtikuuta kello 12. Tarkoitus olisi sitten olla perillä Lahden keskustassa kello 12 seuraavana päivänä.

Mukaan kävelemään saa tulla – vaikka vain osaksi matkaa! Pidän huolen, että kulkuani voi seurata GPS:llä (mahdollisimman) reaaliaikaisesti kuten tälläkin hetkellä sijaintini näkyy sivun oikeasta laidasta löytyvästä kartasta. Haluaisin myös stremata videota matkalta, vähintään kännykälläni. Tätä varten pitänee hommata vara-akkuja Nokia E90-kommunikaattoriini… Sponsoreita, anyone?

Otan nyt siis vastaan kaikenlaisia ohjeita ja vinkkejä. Miten kannattaa kävellä? Mitä ja milloin kannattaa syödä ja juoda matkan aikan? Minkälaiset kengät messiin?

Jos haluat seurata menoa, liity Facebook-tapahtumaan. Otan mielelläni vastaan kaikenlaisia neuvoja ja kysymyksiä. Tukijoukkojakin kaivataan, ettei Joonas löydy lauantain ja sunnuntai välisenä yönä tajuttomana ojasta.

Olen säveltäjä, opettaja ja eduskuntavaaliehdokas numero 180 Helsingistä. Jos ajatukseni miellyttävät kiinnostavat, voit fanittaa Facebookissa. Vaalilahjoitukset voi osoittaa suoraan piraattipuolueelle.