Konserttikokemuksia: My Chemical Romance

2011 March 20
by Joonas Mäkinen

Olen niitä ihmisiä, joiden edellinen konsertti on yleensä ollut oma konsertti – kenties piano-, kuoro-, tai bändikeikka. Olen esiintynyt Hartwall Areenalla useamman kerran kuin olen ollut kuuntelemassa siellä mitään konserttia. Jostakin syystä suosittujen artistien ja kuuluisten bändien keikat eivät ainakaan nuorempana minua kiinnostanee. Muistan joskus jopa poistuneeni isäni kanssa Olympiastadionilta kesken jonkin “kuumia nimiä” sisältävän hyväntekeväisyyskonsertin, koska meille tuli tylsää.

My Chemical Romancen konsertti (osa The World Contamination Tour -maailmankiertuetta) oli minulle siis lähtökohtaisesti hyvin vieras kokemus. Olin jo viime vuonna miettinyt, että pitäisi aktiivisemmin tutustua paremmin siihen, mitä monet muutkin kuuntelevat – populaarimusiikkiin. Tuskin minua hipsteriksi voi laskea, mutta en katso televisiota, ja autoradiossa soi Yle Radio Vega, Yle Mondo tai Yle Radio Yksi. Viime syksystä lähtien olen tosin koettanut kuunnella muutakin, joten Voice on ollut syynin alla. (Nykyään minulla ei kylläkään ole autoa käytettävissä, ja ajattelin kyllä pärjätä ilmankin.)

Permantolipun sain lopulta ostettua Huuto.netistä ohjevähittäishintaan, vaikka lipun saaminen jäikin viime tinkaan.

My Chemical Romance on yksi niistä bändeistä, joiden tuotantoa tunnistin, mutten osannut liittää tuttua melodiaa mihinkään kappaleen nimeen tai yhtyeeseen. Täsmäkoulutin itseäni vuodenvaihteessa tekemällä Spotifyhin ja Groovesharkiin soittolistoja ja tutustumalla tarkoituksella paremmin bändin biiseihin.

Konserttiin jonottaminen oli minulle jotain täysin uutta. (Tähän menessä pisin jonotukseni on 11 tuntia Lontoossa Waterstones-kirjakauppaan, kun odotin silloisen tyttöystäväni kanssa viimeistä Harry Potter -kirjaa.) Saavuin paikalle klo 16 – neljä tuntia ennen lämmittelybändin aloittamista. Tylsyyden ja kylmyyden välttämiseksi sitä jopa tutustuttiin joihinkin kanssajonottajiin.

MCR ei ole mikään aivan uusi bändi, joten ihailijoita löytyy joka lähtöön, mutta truefanit ovat kuulemma jo kasvaneet aikuisiksi. Ulkona odottava väkijoukko näyttikin suurilta osin koostuvan noi 14-vuotiaista tytöistä. Olinkohan 22-vuotiaalle miehelle väärässä paikassa?

Olin yliarvioinut yleisöryntäyksen, mutta niin nuoret kuin vanhemmatkin fanit olivat nähneet kunnioitettavan paljon vaivaa saapuakseen paikalle ajoissa ja kaukaa. Pari ruotsalaistakin tyttöä oli matkustanut maahan vain bändiä kuuntelemaan. Tunnen vielä hyvin paljon innokkaampia konserttien kiertäjiä, mutta on se aina mukavaa nähdä musiikin ystäviä, joita eivät valtioiden rajat pidättele.

Lämppärinä MCR:lle toimi Iconcrash. Lämppäritietoja olisi kiva nähdä mainostettavan paremmin etukäteen, jotta yhtyeen nimen ei tarvitsisi jäädä päähän sillä ainokaisella kerralla, kun laulaja kiittää yleisöä. Ihan hyvä fiilis jäi, ja bändin Stockholm-kappaleen olinkin kuullut kai joskus radiosta.

Lämppäribändiä kuunnellessa oli hyvä myös testata uudet paikan päältä ostetut 25 euron Exinore ER 20 S -korvatulpat. Korvani eivät ole kovin tottuneet tulppiin, mutta muutaman minuutin tökkimisen jälkeen vasenkin korvakäytävä saatiin tukittua. Loppujen lopuksi jykeviä ja läpitunkevia bassoääniä lukuun ottamatta musiikin äänitasapaino ei tuntunut kärsivän tulpista. Hyvin toimivat – suosittelen.

Lämppärin lopetettua oli kiva katsella läheltä ei-niin-pikaista setin vaihtoa. Oikeastaan lavan edustalla ja reunoilla kuhisi koko ajan, kun järjestysmiehet ja -naiset pitivät jatkuvan vesitarjoilun avulla huolen siitä, ettei kukaan permannolla pyörtynyt. Mielestäni outoa oli, että järkkärit keräsivät tomerasti yleisöltä pois kaikki järjestelmäkamerat, mutta jättivät pokkarit ja puhelimet rauhaan.

Kun jonoon saapumisesta on kulunut reilut viisi tuntia, on My Chemical Romancen aika. It’s time to fucking sing it for some na na na na na na!

Puolentoista tunnin setti putkeen ilman taukoja on komea suoritus, eikä Gerard Wayn ääni tuntunut edes väsyvän lukuunottamatta ehkä Cancerin selvästi pehmeämmiksi tarkoitettuja saundeja.

Erikoiskiitokset kiertuerumpali Michael Pediconelle, joka teki monessa biisissä selväksi, että rumpali on bändin munat. Siinä, missä kitaristeja hädin tuskin välillä erotti toisistaan ja muusta äänimassasta, pääsi Pedicone loistamaan väsymättömällä ja hyvin dynaamisella lyönnillä.

Mutta juu: kuka hitto blogaa suoraan konsertista lavan edustalta. But trust me: I had fun. :)