Polyamoria, onko se jokin trendi?

2012 June 25
by Joonas Mäkinen

Uuden Suomen Puheenvuorossa julkaisemani ensimmäinen polyamoria-aiheinen blogaus aiheutti palautevyöryn. Yli sata blogikommenttia, muutamaa haastattelu- ja luentopyyntöä sekä useaa henkilökohtaista yhteydenottoa myöhemmin tunnen oloni sekä huojentuneeksi että vaivaantuneeksi. Alan nyt käsitellä eri monisuhteisuuden aspekteja, joihin saamassani palautteessa on otettu kantaa.

Lukijareaktiot pystyi jakamaan (hyvin) karkeasti kolmeen osaan:

  1. Kiitoksia siitä, että asia tuodaan julkisuuteen. Sain useita henkilökohtaisia yhteydenottoja ihmisiltä, jotka olivat selvästi saaneet laskettua jonkin suuren henkisen lastin hartioiltaan.
  2. “No mikäs siinä.”
  3. Haukut, keljut seksiviittaukset ja itse keksityillä oletuksilla täydennetyt omiin johtopäätöksiin pinkomiset sekä niiden avulla syyllistäminen.

Nuo ykköstyypin reaktiot ovat juurikin se syy (jos nyt jokin pitää mainita), miksi tätä teen. En ole ehtinyt edes vastata kaikkiin niihin sähköposteihin, mitä te, miehet ja naiset, nuoret ja vanhat, perheelliset ja perheettömät sekä lapselliset ja lapsettomat, olette minulle lähettäneet. Oli kyse sitten aviomiehelle tunnustamisesta, lasten kasvatukseen polyperheissä liittyvistä tutkimuksista tai jostain muusta, niin minä vastaan vielä teille. Tuo huojennus, joka minulle niin monilta välittyy, osoittaa aivan tarpeeksi hyvin, että tiedotustyöllä on merkitystä. Kiitos teille.

Yritin määritellä polyamorian ensimmäisessä tekstissäni hyvin ja mahdollisimman yksinkertaisesti, liioittelematta ja niin, etten sotke siihen mitään ylimääräistä. Tästäkin huolimatta lisäkäsittely on selvästi tarpeen, koska noiden kolmostyypin vastareaktioiden laatu ja määrä olivat merkittävät. Sain vastaan muun muassa käsittämättömän asiaankuulumattomia kysymyksiä, moitteita ja ilkeitä vihjauksia, jotka vahvistavat sen, että asiasta täytyy keskustella lisää.

Opin ensimmäisestä blogikeskustelusta paljon mielenkiintoista kommentoijista, joka pätee muuhunkin kuin vain polyamoriaan:

  • Jos jokin asia jäi epäselväksi, ennakkoluuloinen ihminen harvoin tiedustelee asiaa tarkemmin, vaan olettaa tarkoituksekseni sen pahimman ja epämiellyttävimmän lopputuloksen. Tässä oli paljon selvittämistä, sillä enhän esimerkiksi ole mitenkään kahden ihmisten välisiä heterosuhteita vastaan. Jostakin vain tuollainen pelko kuitenkin ilmaantui. Onneksi jotkin näennäiset riitatilanteet ovat selvinneet lisäkysymyksellä, jonka jälkeen alunperin hätääntynyt ja epäluuloinen henkilö huokaisee helpotuksesta: “Ah, okei.”
  • Keskustelu kävi paljon sellaisten asioiden ympärillä, joiden pitäisi olla aivan tuttuja (“itsestäänselviä”) asioita myös muista suhdemuodoista. Pettämistä en tue ja tottakai uskollisuus on tärkeä asia. Jotkut (miehet) näyttivät myös unohtaneen tyystin, että ehkäisy on keksitty.
  • Epäselvyyksiä ja aukkoja lyhyessä tekstissäni paikattiin myös itse tuulesta temmatuilla oletuksilla ja assosiaatioilla, joiden toivoin pysyvän keskustelusta kaukana. En selvästikään ollut löytänyt “sitä oikeaa”, vaan vähän testailen tässä jotain ihmissuhdetta. Se nyt vain on nuoruuden vaihe, kun kokeilee tuommoisia. Kyseessä on vain trendi/hippiliike/ismi ja niin edelleen.

Polyamoriailmiö?

Tulevissa polyamoriablogauksissani käsittelen noita kommenteissa esiin nousseita väärinkäsityksiä, valituksia ja virhepäätelmiä. Otan nyt ensimmäiseksi kohteekseni polyamoriaan aivan tarpeettomasti liitetyt viittaukset liikkeisiin ja trendeihin. Palaan sitten myöhemmin perhe-elämään, lapsiin, uskollisuuteen, avioliittoon ja myös siihen paljon puhuttuun seksiin, joka tuntui olevan hirveä tabu monille. Sen verran mainitsen seksistä, että se kyllä myy, mutta siitä ei osata keskustella. Tuomas Enbusken talk show’ssakin oli kivaa olla, vaikka yliarvioinkin ohjelman asiallisuuden. Viihteen ja seksiin ajautumisen vastapainoksi olin myöhemmin mukavammassa YleX:n Etusivu-asiaohjelman haastattelussa Suhteellista.org:n Melissan kanssa. Tässä linkki tekstitiivistelmään, jos 13 minuutin radiohaastattelu ei hotsita.

Sitten itse asiaan: Etusivun haastettelussa seuraavana päivänä sattui olemaan väestöliiton tutkimusprofessori Osmo Kontula, jolle pääsinkin taltioimaan tervehdyksen ja kysymyksen polyamoriaan liittyvästä tutkimuksesta. Kontula on osaava heppu, kun kyse on suomalaisten ihmissuhde- ja seksielämään liittyvästä tutkimustiedosta. Hänen Uuden Suomen haastattelunsa pohjalta kirjoitettiin pian ensimmäisen blogaukseni jälkeen muun muassa juttu “pienen piirin seksi-ilmiöstä”, jota en allekirjoita. Eikä allekirjoita kukaan muukaan poly, jonka kanssa olen jutellut.

Lukekaapa näin alkuun ainakin polyamoriayhdistyksen rahastonhoitaja ja jäsenvastaava Sade Kondelinin kirjoittama Avoin kirje Osmo Kontulalle, joka selostaa erittäin hyvin sen, mitä polyamoria on ja mitä se ei ole. Ongelmaksi yhteiskunnallisessa keskustelussa muodostuu se, että (erityisesti suomalaisten) polyamoriasta ei ole olemassakaan tutkimustietoa, jonka pohjalta tehdä päätelmiä. Mitä pitäisi odottaa satunnaiselta blogikommentoijalta, kun alan tutkijatkin ovat ulalla?

Kelaa kiinnosta vain, asuuko samassa kämpässä toisen sukupuolen edustajan kanssa. Väestötutkimuksessa voidaan tiedustella, onko naimisissa, mutta ei sitä, kuinka monen kanssa on vakava suhde. Facebookin suhdestatuksessa ei pysty ilmoittamaan olevansa suhteessa usean kanssa. Tämä tarkoittaa, että monesta niin valtion virallisesta kuin ihmisten välisestä jokapäiväisestäkin viestinnästä puuttuu kokonaan mahdollisuus tuottaa yhteiskunnalle lisäinformaatiota siitä, kuinka suurella osalla ihmisiä on tai voi olla samanaikaisesti monta suhdetta.

Kuten saamani sähköpostikyselyt osoittavat, monisuhteisuutta myös aktiivisesti piilotellaan syystä jos toisesta. Se, miksi näin tehdään, on jokaisen oma asia, enkä voi antaa tähän yksiselitteistä vastausta, mutta näin kuitenkin tapahtuu. Usein kyse on pelko seurauksista ja  huoli siitä, onko itse jotenkin hirveän outo tai erikoinen. Yksikään tällainen hiljainen suhde ei näy tilastoissa. Vaikka tulisi kaapista ulos, niin tilastot näyttävät silti alakanttiin, koska emme ole osanneet kysyä oikeita kysymyksiä.

Kun monet monisuhteet vielä liioitellen ja yleistäen leimataan joko vain avoimeksi seksinharrastamiseksi tai pettämiseksi, meillä ei ole tutkimustietoa, jonka pohjalta tehdä päätelmiä tai jopa lainsäädäntöä. Ja taas ongelman ydin palautuu valistamiseen ja tiedottamiseen, että osaisimme ottaa paremmin erilaiset suhdemallit huomioon. Tämän vuoksi minä kirjoitan, luennoin ja annan haastatteluja.

Onko polyamoria sitten vain liike, trendi tai vaihe? Onko sillä mitään väliä? Kontulallekin annoin heti palautetta, että polyamorian selittämiseen ei tarvitse hippiliikettä tai “vapaata rakkautta”. Siihen ei tarvita mielikuvia joistain Lähi-Idän miesten haaremeista tai Pohjois-Amerikan mormoneista. Ihmiset rakastavat toisiaan myös täysin riippumatta siitä, ovatko jotkut järjestäytyneet promoamaan avoimuuttaan toisella mantereella 50 vuotta sitten.

Toki on ollut ja tulee olemaan erilaisia asiaan liittyviä yhdistyksiä ja sosiaalitrendejä, mutta polyamorialle ei voi nimetä mitään perustusvuotta tai perustajaa sen kummemmin kuin emme kritisoi sitäkään, milloin ihmiset alkoivat rakastaa toisiaan. Olemme tehneet sitä aina. Nyt on vain meidän tahdostamme kiinni, hyväksymmekö tämän ja otammeko sen huomioon.

Lampsin tästä vielä tänään Helsingin Kaapelitehtaalle HeSetan toimistolle polymiittiin, jossa keskustellaan muun muassa siitä, miten polyamorian tutkimusta tulisi kohentaa. Suunnittelemme myös Pride-viikon tapahtumia. Tervetuloa. :) Facebook-tapahtuma: http://www.facebook.com/events/424293624267606/

Polyamoriayhdistyksen jäseneksi voi liittyä täältä: http://polyamoria.fi/liity.

Polyamoriasta lyhyesti

2012 April 9
by Joonas Mäkinen

Niille, jotka eivät jo tienneet: Asun yhdessä tyttöystäväni ja hänen aviomiehensä kanssa. Heillä on lapsi, ja olin mukana synnytyksessä. Tyttöystävällä on muitakin suhteita ja minulla pari muuta seurustelunalkua. Kaikki tietävät toisistaan, eikä mustasukkaisuutta ole havaittu.

Tämä on vain yksi ihmissuhdemuodostelma monen mahdollisen joukossa, ja se on käytännön esimerkki polyamoriasta eli näin suomalaisittain monisuhteellisuudesta. Kyseessä on elämäntapa ja ymmärrys siitä, että ihmisellä voi olla samanaikaisesti useita romanttisia ja seksuaalisia suhteita, jotka kaikki ovat aitoja. Jotkut priorisoivat suhteitaan – toisille kaikki ovat samanarvoisia tai on muuten vain tarpeetonta laittaa kumppaneitaan tärkeysjärjestykseen.

Olen toiminut nyt pari kuukautta Polyamoria – monisuhteellisuus ry:n puheenjohtajana. Yhdistys järjestää polyamoriaan liittyvää toimintaa ja tiedotusta. Juuri tietämyksen lisääminen on tärkeää, koska polyamorian tunnustamattomuus tai tietämättömyys aiheuttaa ongelmia. Uskon, että aika moni parisuhde säästyisi draamalta ja hajoamiselta, jos tämä mahdollisuus useasta henkilöstä pitämiseen tiedostettaisiin. Ensimmäinen reaktio siihen, että poikaystävä esittää kiinnostuksen merkkejä toiseen naiseen, ei tulisi olla: “Se ei enää rakasta mua!”

Polyamoria viittaa vain siihen, että ihmisellä voi olla useita suhteita, ja määritelmää on turha laajentaa. Se ei siis tarkoita, että poly olisi biseksuaali. Se ei myöskään tarkoita, että poly vie meidän kaikkien naiset tai miehet aivan kuin heillä ei olisi minkäänlaisia kriteerejä. Tämä huoli ja väärinkäsitys, johon olen törmännyt, on kuin väittäisi minun olevan kiinnostunut Johanna Tukiaisesta vain siksi, että olen hetero.

Kyse on myös edelleen parisuhteista – niitä vain voi olla X kappaletta. Joillakin X=0, toisilla X=1 ja joillakin X>1. Toisille useampi kumppani sopii ja toisille ei, ja kumpikin malli tulee suvaita. On myös toki olemassa polykolmikkoja, mutta on yksinkertaisesti epätodennäköistä, että kolme henkilöä olisivat kaikki kiinnostuneita toisistaan, ja siksi tämä on suht harvinaista. Polysta ei siis tule ajatella, että myös hänen kumppaninsa seurustelevat kaikki keskenään.

Myöskään avioliiton käsitettä ei tarvitse tässä välttämättä ottaa käsittelyyn, vaikka moni polyamorikko polygamian sallimisesta varmasti varmasti riemastuisikin.

Puin asiaa älyllisen kärjekkäästi Tuomas Enbusken ja Ruben Stillerin kanssa Enbusken talk show’ssa tänään TV5:lla klo 20. Uusinta vielä tänä iltana VoiceTV:llä klo 22.30 ja muistaakseni vielä huomisaamuna Vitosella. Vastaan mielelläni heränneisiin kysymyksiin ja kirjoitan mietteiden pohjalta aiheesta lisää.

Tietoturvasta ja poliisin kyvyttömyydestä

2011 November 6
by Joonas Mäkinen

Eilen lauantaina puolen päivän jälkeen tiedostonjakopalvelu Mediafireen ilmestyi hetudump.txt-niminen tekstitiedosto, joka sisälsi 16 103 ihmisen – ilmeisesti suomalaisen – henkilötiedot. Vuodon alkuperä on vielä pimennossa, mutta tietojen epäillään tulevan useasta eri lähteestä. Datan visualisoinnista nähdään, että vuodetut tiedot eivät olleet paikallisia, vaan koskevat koko Suomea:

Nyt vanha latauslinkki on poistettu käytöstä, tiedosto poistettu palvelimilta ja kävijä törmää ilmoitukseen “File Removed For Violation”. Myös esimerkiksi Hotfile ja 2shared, jonne filu oli myöhemmin ladattu, ovat nyttemmin poistaneet tiedoston.

Pääsin eilen käsiksi tuohon tiedostoon ja mietin useaan otteeseen massasähköpostin lähettämistä kaikille listalla olleille. Anonyymin ilmoituksen tekemistä on harjoitettu ennenkin, ja henkilökohtaisestikin käyttäjätietojen vuodon uhriksi joutuneena olen kokenut sen hyödylliseksi. Joidenkin “poliisi kyllä hoitaa sen tiedottamisen” -keskustelujen pohjalta kuitenkin päätin jättää ilmoituksen tekemättä.

Nukuttuani yön yli meni sitten kuvainnollisesti taas aamukahvi väärään kurkkuun. Iltalehti kirjoittaa:

Poliisi ei ota yhteyttä kaikkiin niihin 16 000 suomalaiseen, joiden tiedot nettilistalla olivat. Sen sijaan tiedot yritetään poistaa netistä.

Good luck with that. Olen täysin mykistynyt.

Ensinnäkin, oppikaa nyt se internetin toiminta. Tässä ei riitä nyt hyvä aikomus, vaan oikeasti pitäisi toimia tehokkaasti. Internet on sosiaalinen ja ihmiset ovat uteliaita: kopioiminen ja levittäminen ovat netissä aivan perustoimintaa. Henkilötietolista ei ole vain jaossa muutamalla tiedostonjakosivulla, vaan se on mahdollisesti jo kymmenillä tuhansilla tietokoneilla, joista jokainen kuuluu internetiin. On mahdotonta sanoa tarkasti, missä kaikkialla tiedosto on, alkuperäisenä tai muokattuna. Ja kun emme tiedä, missä kaikkialla se on, emme tiedä, montako kopioita alkuperäisestä hetulistasta on. Poliisi ei mitenkään pysty paikallistamaan ja poistamaan tiedostoa. Parin linkin poistaminen ei riitä!

Toiseksi, on kulunut jo 24 tuntia, eikä näihin ihmisiin olla oltu yhteydessä? Ei mitään varoitusta? Toivottavasti lehtijutun tulkinnaksi käy myös, että edes osalle on tästä ilmoitettu, sillä vuorokaudessa noilla tiedoilla on voinut (tapauskohtaisesta tietoturvan laadusta riippuen) esimerkiksi avata ja katkoa puhelinliiittymiä tai mahdollisesti jollekin lepsulle pankkivirkailijallekin todistaa olevansa joku muu.

Henkilötunnus itsessään on Suomessa varsin ristiriitainen tunnistetieto. Sitä yritetään pitää salaisena, mutta henkilötunnuksia keräävät esimerkiksi työpaikat ja koulut, ja esimerkiksi yritysten ja yhdistysten hallituksissa olevien kansalaisten henkilötunnukset ovat käytännössä julkisesti saatavilla. Pelkällä hetulla ei saa Suomessa niin paljon vahinkoa aikaan kuin vaikkapa Yhdysvalloissa sosiaaliturvatunnuksella, mutta yhdistettynä vuotolistalla olleisiin puhelinnumeroihin, osoitteisiin, nimiin ja sähköpostiosoitteisiin tämä helpottaa huomattavasti niin sanottuja identiteettivarkauksia.

Yksi syy “viivästelyyn” on se, että viranomaisten tietenkin tulee toimia sääntöjensä ja lain mukaan. Otsikkoni maininta poliisin kyvyttömyydestä ei ole haukku siitä, etteikö poliisi voisi tehdä mitään. Tietämättömyyttä poliisivoimissa varmasti on, jos joku päällystöstä on kuvitellut, että he saavat netistä poistettua jonkin tiedoston, mutta miksi joudumme odottamaan kaksi vuorokautta toimintaohjeita? Mahdollinen kiusan- ja vahingonteko ei odottele arkipäivää.

Maito kaatui jo, eikä sitä saa takaisin pulloon. Nyt pitää edetä seuraavaan tietoturvan ylläpidon vaiheeseen eli ehkäisemään mahdolliset tulevat vahingot. Jokaisen, jonka henkilötiedot on julkaistu, tulisi tästä uhasta tietää, että voi ryhtyä haluamiinsa toimenpiteisiin. Moni haluaa varmasti harkita esimerkiksi puhelinnumeron vaihtamista. Toisaalta esimerkiksi teleoperaattoreiden, pankkien ja pikavippifirmojenkin tulisi olla nyt erittäin varovaisia henkilötunnusten käsittelyn kanssa.

Niin kauan kuin pelkkä henkilötunnus käy paikoissa tunnistusvarmenteena, en ole varma, voiko tulevilta vahingoilta loppujen lopuksi edes välttyä. Onko vuotolistalta omat tietonsa löytävien kansalaisen mahdollista saada uutta hetua? Listalla on myös alaikäisiä, ja tämän yksityisten tietojen vuodon seuraukset saattavat kantaa hyvinkin kauas.

Tulevien tietomurtojen ja -vuotojen välttämiseksi tämän tulee toimia opetuksena kaikille siitä, miten tärkeää tietoturva on. Yhdistyksillä, yrityksillä, viranomaisilla, kouluillla ja kaikilla mahdollisilla henkilötietoja käsittelevillä tahoilla tulisi olla selvät tietoturvakäytännöt, jotka otetaan tosissaan.

Mutta: jäitä hattuun, sillä panikoiminen on usein vaarallisempaa kuin odottelu. Se, että tiedot ovat päässeet jostakin vuotamaan, on törkeä yksityisyydensuojan loukkaus. Se, mitä vahinkoa yksittäiselle henkilölle on odotettavissa, on pieni. Emme kukin voi tehdä välttämättä suoraan mitään rahalaitosten, yhdistysten, yritysten ja valtion tietoturvalle, mutta voimme ainakin itse pitää huolen siitä, että emme anna omia tietojaan tuosta vain joka paikkaan..

Siinä, missä viranomaisten kilpajuoksu listan leviämisen kanssa on tuomittu häviämään, eikä kenenkään kannata alkaa levittää listaa julkisesti eteenpäin, on kuitenkin mahdollista turvallisesti tarkistaa, onko itse päätynyt listalle. Takaan henkilökohtaisesti, että tuttavani ja aktivistikollegani Janne Paalijärven tekemä palvelu, josta hetun voi tarkistaa, ei vuoda eteenpäin tietoja. Hetun vastaavuus tarkastetaan SSL-suojatulla yhteydellä kryptatusta tietokannasta, eikä hakutietoja tallennetta.

Toisen tarkastuspalvelun tarjoaa esimerkiksi HPguru, jonne on kasattu myös yleishyödyllistä ohjeistusta tietoturvasta. Jos olette huolissanne, niin älkää nyt ainakaan avoimella, suojaamattomalla langattomalla verkolla menkö antamaan kirjoittamaan henkilötietojanne nettiin. Yleinen epätietoisuus saattaa innostaa joitakin pahantahtoisia tekemään tietojenkalastelusivustoja, joilla urkitaan ihmisten henkilötietoja, joten olkaa valppaana!

Näiden kahden palvelun tapauksessa on kyseessä mitä luultavimmin luvaton henkilötietorekisterin ylläpitäminen, mutta miettikääpä itse, onko tämä laittomuudesta riippumatta väärin silloin, kun poliisin mukaan “Tietoa siitä, sattuuko joku olemaan tuhansien nimien listalla, poliisi ei pysty resurssien puuttuessa tässä vaiheessa tarkistamaan.”

Olisi kai se viesti pitänyt kaikille kuitenkin lähettää, niin ei noitakaan tarvitsisi. Tai jos poliisilla olisi enemmän resursseja ja tietoteknistä osaamista…

Lisäkeskustelua (joka etenee nopeammin kuin Hesari tai Iltis ehtivät kirjoittaa) löytyy Twitterissä ainakin hastagilla #tietovuoto.

Tietokoneenkäytön väärä dikotomia eli Assembly, demoskene ja pelaaminen

2011 August 6
by Joonas Mäkinen

Assembly Summer 2011

Kuinka monta pelipaikkaa täällä on? Tuleeko kaikki oikeesti tänne vain katsomaan, kun noi pelaa?

Assembly Summer 2011 -tietokonetapahtuman kolmas päivä sarastaa, ja vaikka kyseessä on Assemblyn 20. juhlavuosi, niin väärinymmärrykset yhä kukoistavat. Edellä olevat kysymykset esitti minulle nimeltä tuntematon Nelosen uutistoimittaja – käytyään ensin sisällä katselemassa paikkoja ja haastateltuaan tapahtuman järjestäjiä.

Ensireaktioni oli jotakuinkin seuraavanlainen:

Nörttiraivo

Mutta pakkohan sitä oli sitten alkaa oikoa selvää väärinkäsitystä. Tuskinpa olivat uutisvinkin saaneet toimittajat katsoneet ohjelmarunkoa lainkaan, vaan päättivät jo etukäteen tulevansa kuvaamaan pelaamista. Syystäkin moni, joka ei ole varttunut pienestä pitäen tietokoneiden parissa, pitää tietokonetta lähinnä välineenä kuivaan työntekoon. Muu käyttö on sitten “turhaa” pelaamista tai ääritapauksessa jonkin sortin riippuvuutta, jossa tietokonetta ei nähdä enää työkaluna, vaan tekemisen kohteena. Ainakin omat yli 50-vuotiaat vanhempani vielä vajaa kymmenen vuotta sitten jaksoivat mainita minulle aina välillä, voisinko olla vähemmän tietokoneella riippumatta lainkaan siitä, mitä sillä itse asiassa olin tekemässä. Tilanne on tätä nykyä parantunut ja tietokoneenkäytön huvi–hyöty-jaottelu on hämärtynyt, mutta edelleen toimittajat ympäri maailmaa ajattelevat: “Ne vaan pelaa siellä”, kun on kyse tietokonepahtumasta.

Demoskene/Demoscene on mielestäni loistava lähtökohta, josta lähteä purkamaan tätä väärää tietokoneenkäytön kahtiajakoisuutta, mutta se vaatii riittävää medianäkyvyyttä. Assyt ovat nykyään valtava ja monipuolinen tapahtuma, joka saa kyllä yllättävän paljon näkyvyyttä julkisuudessa, mutta ei niinkään demojen osalta. 90-luvulla olisin kuvaillut tapahtumaa vain laneiksi tai demopartyksi, mutta nykyään nimitykseksi kelpaa kontekstista riippuen lanit, demoparty, digitaalisen kulttuurin festivaali, tietokonetapahtuma… tai videopelitapahtuma.

Toimittaja ei selvästikään tiennyt Assemblyn demoskenejuuria, mutta olisiko nyt todellakin suistuttu tilanteeseen, että hänen ihmettelynsä olisi kohdallaan? Tavallisesti muistuttaisin ihmisiä siitä, että jos löytää jotain ihmeteltävää muiden käyttäytymisessä, niin todennäköisesti maailma ei ole muuttunut hulluksi, vaan olet ulalla itse, mutta tässä tapauksessa on kuitenkin jotain perää. Assembly Winterin kaltaisista pelastussuunnitelmista huolimatta demoskenekulttuurin suhteellinen edustus Assyilla on pienentynyt ja tuskinpa se on kasvanut absoluuttisestikaan.

Samaa on havaittu jo kauan: Maailman suurin vain demoihin (ja ei todellakaan peleihin) keskittynyt party Breakpoint järjestettiin Saksassa vuonna 2010 viimeistä kertaa rahoituksen ja uusien järjestäjien puutteen vuoksi. Tänä vuonna Assyjen yksi demokilpailujen kohokohdista, 64k intro, peruttiin, koska kompoon taisi osallistua yksi ainoa teos. Assyihin järjestäjiä ja sponsoreita kuitenkin riittää, ja erilaisten kilpailujen palkintojen arvo on noussut jo omien assyvuosieni aikana 30 000 eurosta 60 000 euroon. Näistä resursseista on kiittäminen videopelejä.

Tietokonegrafiikalle, säveltämiselle ja ohjelmoinnille löytyy vähemmän valtiontukea kuin mitä tapahtumat voivat saada rahakkaalta pelialalta.  Jos Assyt olisi puristinen pikkutapahtuma, niin hyvä, jos party saisi kerran vuodessa yhden sanomalehtimaininnan valtamediassa. Toivoisin tietty, että näiden kahden limittäisen alan ei pitäisi kilpailla mediahuomiosta, mutta pelit ovat nekin digitaalista kulttuuria. Olkoonkin, että Starcraft-turnaus on syöpää, joka tappaa demoskenetapahtumat.

Demoskene ei kuole, jos sitä vaalitaan, mutta pahimmassa tapauksessa asetelma kääntyy tulevaisuudessa ympäri, ja demot loisivat pelitapahtumassa. En halua tämän tapahtuvan, joten on skenen kannalta parasta saattaa mahdollisimman monen ulkopuolisenkin tietoisuuteen, mitä kauneutta koneilla ja koodilla saa aikaan.

Skenettäjähipsterit kutsuvat tätä jo mainstreamiksi, mutta jos joku nyt vielä ihmettelee, mitä koneella voi tehdä pakollisten toimistotöiden ja pelaamisen lisäksi, niin pyydän heitä katsomaan seuraavan videon pimeässä huoneessa HD-laatuisena koko näyttö -tilassa. Kyseessä on Andromeda Software Developmentin teos Lifeforce, joka voitti demokilpailun ensimmäisen palkinnon Assembly Summerissa vuonna 2007. Taulukkolaskenta ja World of Warcraft eivät tarjoa samanlaista audiovisuaalista orgasmia.

Joo-o. Tällaista turhaa ne hikiset nörtit tekevät pimeällä areenallaan. Demoskene entisessä loistossaan on himmennyt ja uhkaa kadota yhä voimakkaammin, mutta se nyt ainakaan ei auta, että tiedotusvälineet hukuttavat koko nykytaiteen alan omaan tietämättömyyteensä.

Sekä pelit että demot ovat vielä paljolti aliarvostettuja ja väärinymmärrettyjä. Kumpikaan ei sulje toista pois, mutta ilman demoja Assemblyn kaltaisia (peli-)tapahtumia ei olisi. Kyllä täällä sopii pelata ja kisailla, mutta silloin kun on demojen aika, niin kuaket vittuun.

For those who missed the point of Gay Pride

2011 July 2
tags: , ,
by Joonas Mäkinen

The whole point of Gay Pride is to reach a societal equilibrium where being gay or having any combination of various sexual preferences or gender identities thereof is irrelevant.

Let Courage Wolf put it short for you:

Composing is one thing, but file and rights management…

2011 June 12
by Joonas Mäkinen

Finland had parliamentary elections that left many with very mixed feelings. It’s been almost two months now and we still haven’t formed a new government. Despite the tiresome political setting, especially the active members of the Finnish Pirate Party did some awesome work and managed to show that there are other “real” parties than just the old usual ones.

But it sure was tough. Working long hours, days and weeks completely unpaid and without rest gets extremely tiring. I was not the only one to suffer from a burnout. Thankfully, I trust in my capabilities to channel stress into creative working and while waiting for my brains to finish a few books on mathematics, romantic scifi and WikiLeaks, I’ve been succesfully writing some pieces of music recently. Here’s one such a case I want to discuss.

I am very much a beginner producer and thus very open to trying out different ways to promote and distribute my works. If you’re interested in knowing what a zero-budget amateur composer has to go through, here’s a quick lookup on the process of composing a piece and what follows after.

Composing

I promise to write more thoroughly about the process and philosophy of composing music later, but to put it short for those interested: it’s not that hard. Some works take years, a lot of people and a lot of money to finish – some hit songs are written in a moment’s craze on a brown potato sack. (The latter here being the rock and roll standard Blue Suede Shoes, written by Carl Perkins.)

It should come as no surprise that all pieces are made different. The process might start with an idea about lyrics, harmony, melody or a catchy rhythm and the rest of the music is composed around it to create a somehow systematic whole that can be understood by the listener, unless of course we talk about the people whose musical understanding is way beyond the average musician or listener. Composing a piece is big cut & paste job. You combine musical motifs and try to make it sounds good. Or maybe convey a story, emotion or just try some composing technique without really caring if anyone likes what the result sounds like.

Among other things, the enormous amount of analogue and digital instruments that we can build our soundscape from ensures we don’t run out of different combinations to try out. The difficulty of composing arises more from the problem of extreme abundance as there are infinite amount of combinations of melodies and rhythms, let alone harmony and dynamics. To be a composer means bravely going through different sound builds, experimenting with the order of individual sounds and just plain listening to what sounds good. To be able to write music of several genres testifies the skill to swim in that vast ocean of musical information and put together something that somehow is familiar and makes sense but nevertheless is unique.

But more about that later. Here’s a case example:

Impromptu of Stress (demo) by JoonasD6

That was Impromptu of Stress which I composed in my tired election depression. It ain’t finished yet, but that is a demo recording not that far off from the final one. There is some polishing still to do on the score and I’d prefer the “final” recording to be a live analogue recording, not with a digital piano that uses samples. Composing the work itself is about finished but writing down one of its manifestations, the score, is not. You can grab the draft score here.

Also, I need to practise it more. Performing is another step in completing the work and then there are the issues of ditributing and maybe even making money from art one day. I could outsource all previously mentioned and just concentrate on composing, but I’m not famous and I have no sponsors, so that’s not really an option if I want to make my stuff available to others. I’m not even sure if I’d want it to be mainly others performing my pieces, so I’ll keep working on that area as well.

As for the composing phase, Impromptu of Stress became to be quite in the usual way. It was not some sort of study of new composition methods nor was it made to be very progressive or modern. In fact, it was driven by very old-fashioned schemes: impressionism, expressionism and conveying emotions through music. Obviously I was not bound by these isms, but based on the theory and history of music I have studied so far, that is one way of categorising and thus understanding better what I have created or was about to create.

I am primarily a pianist, so it is normal for me to sometimes just jam with it. And that’s how you run into new ideas: by bravely testing everything that comes to your mind and enjoying what you are doing. In this case it started with the motif of F minor 7th chords descending a half step lower and back. This motion, which made me feel very calm, repeats in the beginning and in the end of the piece. Compared to some older works of mine, I seem to have a light habit of minimalism – I change passages slowly and only slightly. Nevertheless, the music advances and, combined with several other experimental “Oh, this sounds nice!” sequences, the piece finds its form. It could’ve ended up being very different, but I could have still liked it. There really is no grand plan which a composer has to follow. The structure and feeling of the piece can change very drastically along the way.

When I said that it wasn’t finished yet, I was referring to possible minor upcoming changes. There are some places where I am very stuck to some hundreds of years old musical traditions of harmony and I need to consult some people for that. (Breaking tradition is generally healthy, but all those Bachs, Mozarts, Beethovens and Chopins just went along – using the common tricks just make things sound good.) A chord or two might change a bit, maybe in such a small way that the listener won’t even notice it. I’m also adding slurs and perhaps some dynamics markings to the score so that other potential performers can grasp it better. This has almost no effect to my own performance, because the idea of the work is in my head.

Recording & performing

Choosing instrumentation can be tough. I’m not good at incorporating electronic sounds nor do I have a big orchestra or a recording studio at my disposal, so my options are very limited when it comes to performing or recording my own pieces. It shouldn’t come as a surprise that the performing resources available actually drive the composing process quite a lot. If I had a steady band, I’d do stuff for them. If I was hired by a film studio to compose music to a multimillion dollar blockbuster, I probably wouldn’t be writing piano music or songs.

But that’s all I have now – me and my piano. For the recording above I did a few takes on my Yamaha CP-33 stage piano and recorded it all directly to my Olympus LS-10 linear PCM recorder without any microphones involved. Good sound quality and minimal noise are valuable things for indie production. I moved the 96 kHz 24-bit stereo wavefiles onto my MacBook Pro, did some more cut & paste work and put it all together in Audacity. Ideally, I want to practise the piece so well that I can record it in one take with a grand piano in good acoustic surroundings, but this will do just fine for now. The demo quality is more than enough, also taking into account that it hasn’t cost me a thing yet. :)

I know I still need to work on rehearsing, but I’d be extremely grateful if you could give comments about the recording. Feedback is much appreciated.

File management, hosting & distribution

The final outcome of this all is an OGG file that you can listen to with the player embedded above. (MP3 is so 90s.) When I have a better recording done, I should also provide people with the best quality FLAC files or similar for all those audiophiles. I don’t see a reason why I should refrain from providing the audience the best quality service possible. Selling and streaming only low-quality MP3s is one of the dire mistakes I see online stores and record companies doing all the time: when the customers who want the best service can not get it from the official distributor, they get it from somewhere else – such as cd rips on The Pirate Bay. This sort of customer behaviour would result in me not having good statistics about what’s going on. Partly that is inevitable, but it is of every creator’s interest to be themselves the best service provider.

Individual files don’t really get the love they deserve these days. They’re just copies and the container of the actual work doesn’t really matter, right? I don’t think so. Think about – *gasp* – CDs and their covers. Ugly ones sell less. If there are lyrics in a booklet, many listeners will be pleased. Information about the people involved in making the album and a link to your website helps fans find more stuff they could like.

All the metadata that can be integrated to the files has a great potential: spending time to input author data, licensing info and perhaps a link to this very website will help people find the piece faster and contact with me for future “clienthood”.

I can easily put more information in a freely downloadable OGG file that you can for example see in Spotify tracks. Usually those services only show info about the track title, performer and album, only sometimes (common in non-pop music) identifying the composer. Even if I let my works spread in many different file formats, I can still make sure all the data stays organised and I am credited if I provide a better product than “pirates”.

The most efficient way of marketing and distributing a work (especially when you don’t have money for commercial advertising) is peer-to-peer, people sharing what they like with other people. It would make no sense to try to hinder this in any way. In fact, I want to make sure it’s as easy as possible, and that is why I want as good metadata as possible so people can easily find what they are interested in. Who would say no to free marketing?

Another challenge I noticed is that no matter how distributed you make it, you still need some sort of official centralised place where people can get the work. At the moment I think I’m sticking to SoundCloud for hosting and playback. Then again, I definitely need my own archive of my pieces – something I administrate all by myself. Maybe in the future I’ll put up a webstore on this site.

Copyright and earning

Speaking of stores and selling, the current digital environment provides a vast challenge for business models. Artists are pretty much entrepreneurs who need to constantly try out new methods and be ready for potential failure. The challenges of free markets have been somewhat stalled and ignored by means of copyright legislation, which provides authors of works additional rights over how their work is being used.

To me this is very much irrelevant. I do music because I love doing music. No monopoly laws or business model quirks are gonna change that. But although it is a secondary interest, I’ll cover some of it now (and more later) just in case it’ll ease someone’s mind.

What I want to make clear is this: You have the right to copy my music (both audio and note sheets) and distribute it further without asking me for a permission. This is the best solution for us all.

I use Creative Commons licensing for my works. I’m still rolling over the different licenses at the moment, trying to decide which ones best suit my needs and principles. I think that ideally everything should go straight to the public domain. But because there is some corporate mistrust, I do have uses for the current copyright legislation, such as forbidding commercial use of my works. I’m struggling a bit to allow the commercial use as well since I want to encourage an environment where people acknowledge and respect authorship even without me declaring everywhere what people can or cannot do. Derivative works I of course allow. The world is one big remix anyways.

For getting money from and for my work, I am using Flattr and I’ll put up a webstore up later. (E-junkie seems like a reasonable choice at the moment.) Seeing that making music is something I would like to do for my living and that there are so many things I could invest in, it would be silly not to ask for money for my work. But it would also be silly to prevent people from enjoying it for free. These two goals are not contradicting.

As an artist it is my first priority to make sure my works are available to people as easily as possible. Then I need to make paying for it as easy as possible – may that be Flattr, bulk payments, gigs, commissions, anonymous random Bitcoin transfers or “sold” music files for a pay-what-you-want price. If people don’t pay (and a free copy is not away from paying!), either I need to make better stuff or the paying process is too bothersome. In any case, it is up to me to adjust to the current behaviour of the markets and consumer attitudes. I do not authorise any government or record company association to give me privileges that I do not deserve.

Opetusvideo kännykällä: kuivajää

2011 June 4
by Joonas Mäkinen

Joskus suunnitelmani oli, että streamatut videot menevät Bambuseriin, ja YouTubeen sopivat vain editoidut ja muutenkin etukäteen suunnitellut videot. Lienee kuitenkin parempi antaa itselleen lupa poikkeuksiin, niin säästyy paljolta stressiltä. HTC Desire Z:n videokamera on sen verran hyvä, että tekee mieli tehdä paljon spontaaneja otoksia.

Annoin periksi tälle uudelle vapaudelle eilen, kun kuvasin jonkin sortin opetusvideon yhdellä kännykkäotoksella. Kyllähän tämä näyttää toimivat, kun vähän harjoittelee itsensä kuvaamista ja tarkennusta. HD-laatuisena videosta näkee mukavan paljon yksityiskohtia.

Taidankin harjoitella ja tehdä lisää…

Kunpa lait olisivatkin samat netissä ja sen ulkopuolella

2011 May 26
by Joonas Mäkinen

Teksti julkaistu Piraattipuolueen blogissa.

Taas tätä.

TTVK, IFPI ja kumppanit yrittävät saada käräjäoikeuden määräämään, että internetoperaattori Elisa estäisi asiakkaidensa pääsyn The Pirate Bay -tiedostonjakopalveluun. Kaikki tämä vaiva (ja luovan alan rahat), vaikka estot voidaan kiertää vaivatta, ja esimerkiksi Tanskassa TPB:n blokkaamisen jälkeen palvelun käyttäjämäärä vain nousi.

Tehdään näin alkuun selväksi, mitä TPB tekee ja mitä se ei tee. The Pirate Bay on indeksointipalvelu ja hakukone – kuten Google. Aiemmin TPB:n ohjasi lataajan torrent-tiedostojen avulla muiden käyttäjien luokse, joilta haluttu tiedosto löytyi. Nykyään palvelu viittaa vain tiedostoihin, ja seurantapalvelin on kuopattu. Käyttäjien keskenään jakamia tiedostoja ei ole missään välissä The Pirate Bayn omilla palvelimilla.

The Pirate Bayn oikeusprosessi on Ruotsissa vielä kesken, eikä sivuston toimintaa ole todettu Suomessa laittomaksi. TPB ei enää edes tarjoa sitä palvelua, josta sitä alunperin oikeudessa syytettiin.

Sivuston estämisvaade aiheutti jälleen kerran sananvapauskeskustelun. Sananvapaus on kuitenkin yksi huonoimmista tiedostonjakoargumenteista, vaikka suuri osa eri kommenttipalstojen kinastelusta ja ihan perinteisten yksisuuntaisten tiedotusvälineidenkin jutuista siihen keskittyykin. Näin piraattiaktiivin näkökulmasta keskustelun ongelma näyttää lähinnä olevan, että luullaan piraattien olevan sitä ja tätä mieltä – ihan kuin kyseessä edes olisi yksi täysin homogeeninen, samaa mieltä oleva ryhmittymä.

Yritys estää pääsy jollekin internetsivustolle on paljon vakavampi tapaus kuin “pelkkä sananvapausasia”. Piraattipuolue puolustaa yksityisyydensuojaa ja viestintäsalaisuutta, ja tähän kuuluu olennaisesti viestinviejän – tässä tapauksessa Elisan – riippumattomuus. Puolueen tavoitteet eivät ole oudot: vaadimme, että valtiot ja yksityiset tahot eivät yritä kontrolloida nettiä ja siellä tapahtuvaa tiedonvälitystä eri tavalla kuin offline-viestintää.

Jos pidät The Pirate Bayn kaltaisen palvelun sensurointiyritystä harmittomana, niin mietipä vertailun vuoksi, miten postiliikenne toimii. Kyllähän internetissä ja sen ulkopuolella pitäisi päteä samat lait. Sähköposti, fyysinen kirje ja bittorrent-protokollan alainen yhteydenotto toiseen käyttäjään ovat samanarvoisia, henkilökohtaisia ja kirjesalaisuuden piiriin kuuluvia viestintätapoja. Rick Falkvingeä mukaillen tällä hetkellä tilanne on seuraavanlainen:

Kirje: Minä päätän, kirjoitanko omat tietoni kuoreen tai sen sisälle.
Internet: Lähetystiedot tallentuvat palveluntarjoajalle, joka Suomessa joutuu arkistoimaan niitä 12 kuukautta.

Kirje: Kun lähetän kirjeen, minun ei tarvitse ilmoittaa siitä kenellekään, eikä mikään etujärjestö, yhtiö tai hallitus voi vaatia minua niin tekemään.
Internet: EU:ssa vaaditaan palveluntarjoajia tallentamaan koko ajan enemmän tietoa käyttäjistään ja säilyttämään niitä kauemmin. Vanhat tekijänoikeusjärjestöt haluavat internetoperaattorit valvomaan käyttäjiensä tekemisiä.

Kirje: Postivirkailija ei tiedä eikä saa tietää, mitä lähetän.
Internet: Internetoperaattori pystyy käytännössä (joskin ei aukottomasti) erittelemään tietoliikennettä sen tyypin perusteella, ja nytkin TTVK arvelee: ”Operaattori pystyisi varmasti jakamaan sivulta laittomat ja lailliset tiedot.”

Kirje: Kirjesalaisuus on loukkaamaton. Kirjeeni saa avata vain poliisi, ja sekin vain, kun kyseessä on vakava rikos ja minuun on kohdistettu ennakkoepäilys. Ei hakuammuntaa.
Internet: Jopa Gramexin kaltaiset yksityiset järjestöt ovat olleet mukana ratsioissa.

Kirje: Jos otan osaa rikolliseen toimintaan kirjeitse, niin kynää, paperia tai muita työvälineitäni ei takavarikoida.
Internet: Poliisi voi takavarikoida tietokoneen, jota on käytetty tiedostojen levittämiseen tai lataamiseen. Tekijänoikeusjärjestöt ovat omineet takavarikoituja tietokoneita.

Hyväksyisitkö, että yksityisten etujärjestöjen painostuksesta postilaitoksen pitäisi lukea läpi jokaisen kirjeen osoitetiedot ja pysäyttää tiettyyn paikkaan menevät kirjeet? Tällaisen käytännön puuttuminen ei johdu siitä, etteikö sitä olisi voitu ennen tietoliikenteen digitaalista murrosta toteuttaa, vaan siksi, että meillä kunnioitetaan yksityisyydensuojaa.

Kiinalainen sananlasku:
“Kun muutoksen tuulet puhaltavat, toiset menevät suojaan ja muut rakentavat tuulimyllyjä.”

Tässä tapauksessa sieltä suojasta yritetään ampua muiden tuulimyllyt kumoon, eikä välitetä, jos joku jää alle.

Piraatit ja tietoyhteiskunnan koulutuspolitiikka

2011 May 22

Tekijänoikeudet eivät saa olla opiskelun esteenä. Opettajat ja opiskelijat ovat kansalaisia, joilla on oikeuksia. Pakkoruotsista on ruotsille enemmän haittaa kuin hyötyä.

Eduskuntavaaliehdokkaana ollessani toivoin, että koulutusasiat olisivat olleet vielä näkyvämmin esillä tiedotusvälineissä. Tässä eräs vaaleja ennen kirjoittamani teksti piraattien koulutuspolitiikasta ja kannastani pakkoruotsiin.

Piraatit ja tietoyhteiskunnan koulutuspolitiikka

Piraattipuolueella ei ole virallista kantaa koulutuspolitiikkaan. Sen sijaan opetus- ja koulutuskysymykset ovat usein yksittäisesimerkkejä tietoyhteiskuntapolitiikasta, johon puolue ottaa vahvasti kantaa. Esimerkiksi tekijänoikeudet eivät saa olla oppimisen esteenä, vaan kirjoja, tehtäviä ja nuotteja tulisi niin opettajien kuin opiskelijoidenkin saada kopioida täysin vapaasti. Oppikirjasivujen alalaidassa kummitteleva “Ei saa kopioida” -muistutus saisi jäädä historiaan.

Lakimuutoksia odotellessa piraatit kannattavat mahdollisimman paljon avoimen kulttuurin luomista. Tässä avoimella kulttuurilla tarkoitetaan teoksia kuten esitelmiä ja kirjallisuutta, joita kuka tahansa saa vapaasti kopioida, levittää ja muokata. (Yleensä tämä rajoitetaan epäkaupallisiin tarkoituksiin.) Oppimateriaalit, joita rohkaistaan levittämään vapaasti, hyödyttävät muitakin kuin yhtä opetusryhmää yhden tunnin ajan, vähentävät toisten työtaakkaa, ja suurempi valinnanvara parantaa opetuksen ja opiskelun laatua. Piraattipuolueet ympäri maailman ovat sitä mieltä, että kulttuuri – niin tiede kuin taidekin – voi parhaiten, kun kaikki informaatio on mahdollisimman hyvin kaikkien saatavilla.

Sekä opettajia että opiskelijoita koulutusasteesta riippumatta tulee kohdella kansalaisina, joilla on oikeuksia. Sananvapaus ja yksityisyydensuoja kuuluvat kaikille. Herkistäkin asioista tulee saada esittää kärjekkäitä mielipiteitä, tutkijoita ei tule vaientaa eikä koululaisten viestintäsalaisuutta saa rikkoa esimerkiksi käyttämällä koulun koneilla valvontaohjelmistoja. Sensuuri ei kuulu oikeuvaltioon.

Koska puolueella ei ole kieli- tai talouspoliittisia kantoja, ovat jäsenet ja ehdokkaat täysin vapaita esittämään oman mielipiteensä esimerkiksi opiskelijoiden taloudellisesta tilanteesta ja kielikysymyksistä. Piraattiaktiivien keskuudessa selvä enemmistö kannattaa perustuloa ja pakkoruotsin poistamista. Perustelen vielä oman kantani pakkoruotsin poistamiseen.

Kaikki kieliopinnot ovat hyödyllisiä – niin myös ruotsin opiskelu. Mutta niin kauan kuin pakollisella ruotsin kielen opinnoilla on selvästi negatiivisia vaikutuksia opiskeluvauhtiin ja työmoraaliin, niin perustelut, jotka voidaan esittää mistä tahansa muusta kielestä, eivät riitä. On hieno periaate, että ihmiset olisivat valmiita mahdollisimman moneen. Onhan meillä pakkomatematiikkakin, mutta matematiikan merkitys kognitiiviselle kehitykselle ja kenties työelämälle poikkeaa kielistä. Juuri ruotsinopetuksen nykyisen järjestelmän ylläpito ei ole erityisen perusteltua, koska meillä on muitakin kieliä, jotka ovat maailmalla hyödyllisempiä ja toimivat myös hyvin pohjana kieltenopiskelulle.

Tällä hetkellä suuri osa ruotsinopintojen vastustuksesta siirtyy asenteina vanhemmilta opiskelijoilta nuoremmille. Tätä kierrettä ei katkaista pakolla. Siirryttäessä poispäin pakkoruotsista sopiva välivaihe voisi olla esimerkiksi opiskelun muuttaminen niin, että opetusta aikaistetaan vaikkapa viidennelle luokalle, kun nuorempana kielten oppiminen on nopeampaa ja valmiiksi negatiivisia käsityksiä on ehtinyt muodostua vähemmän. Tällöin toisen asteen pakollisia ruotsinkursseja tulisi vähentää – kenties jopa nollaan. Peruskoulussa tulee ottaa kaikki irti lasten nopeasta omaksumiskyvystä, mutta tämän jälkeen tulee tarjota mielummin vaihtoehtoja pakkojen sijaan.

Koulutuksen muutokset eivät myöskään ole suoraan yhteydessä tietynkieliseen palvelutarjontaan. Tästä valittaminen on soimaan jäänyttä protektionismia. Työelämään kielen kuin kielen oppii tarpeesta, ei muutaman lukiokurssin pohjalta. Ylipäätään tulisi pyrkiä pakosta mahdollisuuksiin. Sen sijaan, että valtio (perinteiden mukaan) päättää, mitä kaikki opiskelevat, tulisi ihmisillä olla paremmat mahdollisuudet valita heille tärkeitä opiskeluaineita.

Rakastan kieliä ja pidän ruotsista, mutta se ei riitä perusteluksi säilyttää vanha järjestelmä. En halua kaunan, kinastelun ja väärinkäsitysten johtavan syyttömien panetteluun. Tällä hetkellä pakkoruotsi heikentää ruotsinkielen ja siinä samassa myös ruotsinkielisten asemaa. Jopa ruotsalaiset, joista harva edes tietää Suomessa puhuttavan ruotsia, saavat osan turhautuneisuudesta niskoilleen. Siksi en kannata pakkoruotsia.

Joonas Mäkinen
matemaattisten aineiden opettaja
varapuheenjohtaja, Piraattinuoret
puheenjohtaja, Helsingin yliopiston akateemiset piraatit H-YARR

Nåjå, den är en bra låt…

2011 May 16
by Joonas Mäkinen

Heja, Finland! \o/